Vihtijärven VPK:n nuoriso-osaston leirillä kuulosteltiin ääniä.
Kapsäkki vuorollaan tömähti nuoriso-osaston perävaunun lattiaa vasten. Pitkästä aikaa pakattiin tavaroita leirille lähtöä varten. Viime kerrasta olikin kulunut jo lähes puolitoista vuotta!
Noin, vielä kuormaliinan kirskuva kiristys ja kaasugrilli oli tuettu tukevasti perävaunun laitaa vasten, puolijoukkueteltan, työkalulaatikon, makuupussin, nyssäkän ja hyssäkän tukeutuessa tiiviisti sen kylkeen. Vihdoin matka kohti leiripaikkaa alkoi! Matka ei ollut tällä kertaa pitkä, kun miehistönkuljetusautomme Mercedes-Benz Viton renkaat rouhaisivat Nummituvan pihan hiekkaa lähtiessään liikkeelle kohti Ylimmäisen partiolaisten rantaa.
Partiolaisten rannan uudistettu ja laajennettu pysäköintialue otti meidät vastaan, kun hissun kissun laskeuduimme nimismiehen kiharoilla höystettyä mäkeä alas. Rannasta kuuluvat äänet ja haukahdukset kielivät iloisista uimareista. Toimme itsekin osuutemme mukaan tuohon serenadiin alkaessamme pystyttää telttaa. Milloin moska kilahti rautaiseen kulmarautaan, milloin se kumeasti rummutti puisen kulmakepin päätä. Telttakangas kahisi, porukka ähisi ja kohta oli puolijoukkueteltta harjakorkeudessa.
Illan orkesterista vastasivat kujertavat kyyhkyset, pörisevät pörriäiset, havisevat rantapuiden lehdet sekä molskis-polskis kalat. Hyttyset puuttuivat tällä kertaa tästä kokoonpanosta, eikä niiden korvia hivelevästä ininästä päässyt nauttimaan edes keskiyön tummimpina tunteina. Silloin lähes täydellisen hiljaisuuden rikkoi kahiseva makuupussi sekä sen kiristyvä vetoketju ja kanssanukkujien uniset tarinat.
Nyssäköistä ja hyssäköistä kuoriutui leirille saniteettitilat.
Yö oli uskomattoman hiljainen. Ei kuulunut kesäkuun öiseen tapaan lintujen katkeamatonta liverrystä, vaan hiljaisuus ympäröi yössä olijat. Tämän hiljaistakin hiljaisemman hiljaisuuden rikkoi yksi kamalaäänisimmistä linnuista, joka aloitti neljän tunnin monologinsa puoli kuudelta aamulla. Lintu nimettiin pirulliseksi paloraakuksi, mutta oikealta nimeltään äänikirjojen, ammattilaisavun ja Googlen kautta lintulajiksi tarkentui nuolihaukka. Ja tarkemmin tarkasteltuna niitä liiteli taivaalla kaksi.
Päivän soundit syntyivät tarmokkaista askelista Kiven reitillä, maaperän uumenista pulppuavan lähdeveden lorinasta, Ylimmäisen laineista nauttivien kiljahduksista ja puukon vuolennasta sen terän viiltäessä kaarnaveneen kylkeä.
Vahvimpana ja eniten läsnäolevana elementtinä meidät ympäröi vesi, jonka katkeamattomasta läsnäolosta saimme nauttia kaksipäiväisen leirimme ajan. Onhan vesi aluetta kiertävän Kiven reitin teemakin: veden voima. Aallot olivat päivien ajan unisen rauhalliset, jotka illaksi tyyntyivät rauhoittaen järven pinnan peilityyneksi. Järven pinta aamuauringossa oli kuin terävän siveltimen jälki: pintaan piirtyvän peilikuvan rajat eivät jääneet kuvajaistaan epätarkemmiksi. Kesään kuuluvat sadekuurot jättivät meidät rauhaan ja saimme nauttia helteisistä päivistä sekä troopppisista öistä.
Ehkä nämä äänet palaavat korviimme talven taas tuiskuttaessa talon tiiliseinää vasten muistuttaen kesästä sekä sen mieleenpainuneista hetkistä.
(Teksti ja kuvat: Kaisa Kuusela)
