Maijanojan tarina

Mistä Ylimmäisen kulmilla kiemurteleva Maijanoja on saanut nimensä? Hemu Harju on laatinut laajan tutkielman tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

 

Kirjoittanut: Hemu Harju

 

Maijan tarina

Vihdin kunnan Vihtijärven kylän luoteiskolkalla Ylimmäisen kulmalla on kerrottu ylimuistoista traagista tarinaa itsensä ojaan hukuttaneesta syrjäkulman korpimökissä asuneesta Maijasta. Tarinasta on kerrottu useampia hieman toisistaan poikkeavia versioita, tai paremminkin tarinan palasia. Näistä palasista muodostuvan tarinan ydin on kuitenkin sama: Tarina kertoo Maija-nimisen Hiiskulan kartanon piikatyttönä palvelleen nuoren naisen asuneen Ylimmäisentien varrella erään korkean harjun laella sijainneessa mökissä Vihtijärven ja Haaviston kylän rajaojan kupeessa. Aatelisen "Hiiskulan herran" kerrottiin usein sinne ratsain poikenneen Maija-neitiä tapaamaan ja näiden vierailujen seurauksena Maija oli tullut raskaaksi. Isää ei lapselle kuitenkaan ollut löytynyt ja Maija oli tehnyt oman traagisen päätöksensä hukuttautumalla mökkinsä lähellä virtaavaan ojaan. Tämän tapahtuman seurauksena ojaa on alettu kutsua Maijanojaksi, jota se virallisestikin yhä on.

Joissakin tarinan versioissa lapsen kohtalosta ei tiedetä, mutta eräissä versioissa Maija olisi hukuttautunut vielä raskaana ollessaan. On kerrottu myös, että Maija olisi ollut ulkomaalainen – ruotsalainen tai jopa belgialainen. Tarinaa ei ole osattu myöskään ajoittaa muuten kuin Hiiskulan kartanoon, eli v. 1836 jälkeiseen aikaan. Mitään nimiä pelkkien "Maijanojan Maijan" ja "Hiiskulan herran" lisäksi ei myöskään ole enää osattu mainita. Ei myöskään sitä onko hän asunut mäellä yksin vai onko siellä ollut muitakin asukkaita. Maijan hautauksestakaan ei ole mitään muistoa tarinoihin jäänyt. Maijan mökin raunioiden tarkka sijainti oli myös jo useimmilta tarinan tuntevilta unohtunut tai sitä ei tiedetty, mutta onneksi rajanaapuri Kärjen tilan isäntä Heikki Sundström osasi sinne vielä allekirjoittaneen opastaa.

Vieläkin erikoisemmaksi Maijan tarinan tekee se, että tavallisen piikatytön asuinpaikaksi kerrotun "mökin" ja sen pihapiiristä löytyneiden talousrakennusten rauniot ovat verrattavissa tuon ajan itsenäisen tilan kokoluokkaan. Ainakaan tähän mennessä ei myöskään mistään sen ajan, eikä aikaisemman tai myöhemmänkään ajan asiakirjoista tai kartoista ole ilmennyt siinä koskaan olleen mitään virallista asutusta tahi rakennuksia. Myös tämän suuruusluokan rakennusten sijainti itsessään syrjäisen korven korkean jyrkkärinteisen harjun kapealla kivikkoisella laella tuntuu hieman erikoiselta esimerkiksi normaalin maatilan toimintoja ajatellen. Jopa Hiiskulan kartanon ulkokarjatilan näkökulmastakin sijainti tuntuu hieman epätavalliselta, etenkin kun kartano aloitti alueen soiden ja korpien raivauksen vasta Maijan tarinan ydintapahtumien jälkeen 1850-luvun alussa. Silloin aluetta alettiin asiakirjoissa kutsua nimellä Mariekärr. Ja silloinkin asutus muodostui nykyisen Kärrintien varrelle, jossa sitä ennen oli vain Uuskylän torppa nykyisen Kärrin talon kohdilla. Kansan suussa aluetta onkin kautta aikain kutsuttu Uuskyläksi.

Maijan tarinan taustojen selvittäminen oli kummitellut allekirjoittaneen mielessä jo pitkään, ja eräiden muiden Ylimmäisen kulman paikallishistoriaan liittyvien selvittelyjen myötä alkoi Maijankin tarinan taustoiksi soveltuvia todellishenkilöitä ja -tapahtumia löytyä. Todennäköisesti tarinan Maijan oikea nimi oli Maria Lovisa Qvick. Hän oli tullut v. 1841 Hiiskulan piikatytöksi, ja synnytti v. 1846 aviottoman tyttären nimeltä Aurora Adolfina. Jostain syystä Aurorasta parin vuoden kuluttua tuli kuitenkin Hiiskulan pehtoorin kasvattitytär. Maijan tarinan ydintapahtumat liittyvätkin Hiiskulan kartanoon vuosien 1841−1848 välille, jolloin kartanonherrana oli sen perustaja paroni Otto Wilhelm Klinckowström. Hän on mitä ilmeisimmin juuri tuo Maijan tarinassa mainittu aatelinen "Hiiskulan herra". Edelliset henkilöpäätelmät sillä varauksella tietysti, että tarinan "Maijanojan Maija" ja aatelinen "Hiiskulan herra" ylipäänsä Hiiskulan kartanon 1840-luvun Maria Qvick -piikaa sekä paronia tarkoittavat.

"Totuus" Maijan tarinan henkilöistä ja tapahtumista tuskin koskaan täysin selviää, mutta jäljempänä esitettävät piika Maria Qvickin ja paroni Klinkowströmin elämäkertatiedot edellisiä henkilöpäätelmiä tukevat. Samoin Maijan tarinan sisältö, Maijan / Hiiskulan "haamumaatilan" rakennusten raunioiden koko, 1850-luvun taitteessa syntynyt laaja Maija / Marie -nimistö ja tapahtumien todellisajankohta päätelmiä tukevat erityisesti paroni Klinckowströmin osalta.

Maria Qvickin osalta pari seikkaa kuitenkin hieman mietityttää. Tarinan mukaanhan mahdollisesti ulkomaalainen Maija olisi hukuttautunut ojaan. Maria Qvick oli kuitenkin suomalainen vaikkakin ehkä ruotsinkielinen ja hän eli myös hyvin vanhaksi, joten tässä on ristiriita. Samoin hieman ristiriitainen on kysymys, olisiko köyhä piika-Maria ollut todella niin poikkeuksellinen nainen ja jostain syystä niin tärkeä Hiiskulan kartanonherralle, että tämä olisi tuon moninaisen Marie / Maija-nimistön "Maijan mökkiä" ympäröiville laajoille maa-alueilleen mahdollisesti Maijan muistoksi nimennyt.  Maijanoja-nimitys on luultavasti muotoutunut kuitenkin kansan suussa. Voihan tietysti olla, että vain yksioikoisesti yhdistän nimistön synnyn Maijan tarinaan, jonka ydintapahtumat joitakin vuosia ennen nimistön asiakirjoihin ilmestymistä olivat kuitenkin tapahtuneet. Parempaakaan selitystä en itse kyllä asialle ole löytänyt.

Klinckowströmin elämäkertatietojen yhteydessä tulee esiin seikka, että eräs ruotsalainen ylhäisen aatelisperheen tytär oli petturinsa silmien edessä heittäytynyt Tukholmassa sillalta vuolaaseen virtaan ja hukkunut. Tästä asiasta oli noussut erittäin suuri skandaali, joka on todennäköisesti seurannut Klinckowströmin perässä vielä Suomessakin, jossa hän oli muutenkin skandaalinkäryinen henkilö. Edellisestä tulee vääjäämättä mieleen olisiko Maijan tarinassa kaksi samaan henkilöön liittyvää eri tarinaa muotoutunut yhdeksi. Ylimuistoisten suullisten perimätarinoiden kohdallahan näin voi helposti käydä, eikä niitä kirjaimellisesti tulisi täytenä "totuutena" ottaakaan. Toisin sanoen, Hiiskulan paroni Otto Wilhelm Klinckowströmiin kytkeytyvät tosiperäiset tarinat piika Maria Qvickistä ja ilmeisesti raskaana olleen aatelisen ruotsalaistytön hukuttautumisesta olisivat kansan suussa kulkiessaan muotoutuneet yhdeksi ja samaksi Maijanojan Maijan tarinaksi. Jos tarinan Maija olisi eri Maija kuin Maria Qvick ja todella hukuttautunut ojaan, niin siinä historia olisi kyllä traagisesti toistanut itseään. Maijan oletettuun ulkomaalaisuuteen on tietysti saattanut osaltaan vaikuttaa myös Klinkowströmin ensimmäinen skandaalinkäryinen avioliitto englantilaisen Lady Sarahin kanssa, joka eroon Suomessa päättyi. Myös Klinckowströmin pojanpojan Hiiskulassa asuneen ruotsalaisen Maria-vaimon tausta on saattanut tarinaa muokata. Tässä yhteydessä en kuitenkaan näe tarvetta lähteä Maijan tarinan ydintapahtumia sen enempää spekuloimaan, esitän vain tähän mennessä löytämäni tosiasiat ja "totuuden" etsintä jääköön kunkin lukijan omiin mielensopukoihin − siis muidenkin kuin minun mielenrauhaa rikkomaan.

Vaikka Maijan tarinan taustalta löytyy joidenkin mielestä ehkäpä melko arkaluontoisiakin asioita, jotka kuitenkin löytyvät julkisista lähteistä, katson sen tähänastisten selvittelyjen tulosten – jatkoa toivottavasti seuraa –  sitä sivuavine historiallisine taustatekijöineen ansaitsevan tulla esitetyksi. Vaikkapa vain kuvauksena kolmen tuon ajan henkilön elämän erilaisista kohtaloista ja kiemuroista. Ja etenkin kun taustaselvittelyt toivat esiin paljon tässä kerrottua uutta tarkentavaa ja täydentävää tietoa Hiiskulan kartanon vaiheiden ohella myös Ylimmäisen kulman asutushistoriaan erityisesti Mariekärrin eli nykyisen Kärrinkulman alueen osalta, joista olen aiemmin kirjoittanut Vihtijärven kylähistoriikkikirjaan Vihdin kruunu. Niin tai näin, yleismaailmallisen sepitetyn "korea kaunispuheinen, mutta petolliseksi julmuriksi osoittautuva linnanherra – kaunis köyhä langennut neito" -klassikkotragedian ainekset omaava ylimuistoisena kerrottu "Maijan tarina" muuttuikin tositapahtumiin perustuvaksi Vihtijärven paikallishistoriaksi.

Maria Lovisa Qvick ja tytär Aurora Adolfina
Maijan oikea nimi oli siis Maria Lovisa Qvick. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena Hämeenlinnassa 24.3.1817. Hiiskulan kartanon palvelukseen hän on tullut 29.10.1841, jonne hän muutti Helsingin Skomakarbölestä (Suutarilasta). Rippikirjassa v. 1841−1848 hänet on merkitty Hiiskulan piiaksi. Nimen paikka rippikirjassa heti kartanon vouti Holmströmin ja tämän vaimon jälkeen ennen toisen vouti Fagerströmin ja tämän vaimon nimiä sekä erillään muista kartanon palvelusväestä viittaisi Maijan asuneen vouti Holmströmin taloudessa piikana. Ehkä hän siellä aluksi asuikin, kunnes Maijanmäelle muutti asumaan, kuten tarina kertoo.

Maija synnytti 8.3.1846 aviottoman lapsen, joka 10.3. sai kasteessa nimen Aurora Adolfina. Kasteen toimitti Vihdin kirkkoherra A.J. Hipping. Lapsen kummeina toimivat Haukojan torpan leskiemäntä Anna Maria Haglund ja Mäkilän torpparin tytär Serafia Svinstedt, ei siis lainkaan mieskummia. Rippikirjassa on hieman epäselvä lisämerkintä, joka ilmeisesti tarkoittaa Maijan synnyttäneen 8.3.1846 ja vielä samana päivänä ripittäytyneen, tekstin alle on merkitty Kourlan kartano. Eli jostain syystä Maija ei ole synnyttänyt asuinpaikassaan Hiiskulassa, vaan on mennyt synnyttämään Kourlan kartanon suojiin. Rippikirjassa on merkintä vuodelta 1848, jonka mukaan Maija ja Aurora olisivat muuttaneet pois Hiiskulasta. Aurora-tyttären kohdalle on samaan "poismuuttaneen" yhteyteen kuitenkin merkitty myös "tullut", hän jäikin silloin Hiiskulaan kasvattitytöksi. Maija-äiti puolestaan on tuolloin muuttanut ilman tytärtään Kourlan kartanon piiaksi. Sieltä hän on muuttanut Kourlan alaisen Penttilän torpan piiaksi, kunnes v.1851 muutti takaisin Hiiskulan kartanon piiaksi. Hiiskulassa Maija palveli vuoteen 1856 asti, jolloin hän muutti taas ilman tytärtään Kourlan alaisen Järvenpään torpan piiaksi pysyen siellä vuoteen 1862 asti. Sieltä hän muutti Olkkalan kartanon alaisen Murron torpan piiaksi siirtyen vanhemmiten itselliseksi. Viimeinen merkintä hänestä on rippikirjassa v. 1893, jolloin hän on ilmeisesti siirtynyt ajasta ikuisuuteen 76 vuoden ikäisenä. Jostain syystä Maija pysyi koko ikänsä naimattomana eikä saanut Auroran lisäksi muita lapsia. Muuttaessaan Hiiskulasta v. 1848 hän oli jättänyt, tai pakotettu jättämään, tyttärensä Hiiskulan pehtoorin kasvattityttäreksi. Lähtiessään lopullisesti pois Hiiskulasta ei Aurora-tytär silloinkaan ollut mukana, kuten ei koskaan myöhemminkään. Tytär oli siis jäänyt lopullisesti muiden kasvatettavaksi.

Maijan Aurora-tytär on vuodesta 1848 lähtien merkitty rippikirjoissa Hiiskulan pehtooriksi ylenneen entisen vouti Carl Henrik Fagerströmin ja tämän vaimon Marian kasvattityttärenä. (Olisikohan saanut palkkioviran?). Joissakin asiakirjamerkinnöissä Aurora mainitaan myös pelkästään Hiiskulan kartanon kasvattityttärenä. Fagerström muutti vaimonsa ja Auroran kanssa Hiiskulasta Pyhäjärvelle 2.5.1857. Sieltä he kuitenkin muuttivat jo 1.10.1859 eteläiseen Vihtiin, jossa Fagerström toimi torpparina kuolemaansa saakka. Aurora oli torpparin tyttärenä avioitunut 15.11.1866 erään rusthollin pojan kanssa ja he jatkoivat yhdessä tämän saman torpan viljelyä. Heille syntyi viisi lasta, joista kaksi tytärtä ja yksi poika jäivät eloon. Aurora itse kuoli verensyöksyyn jo 1.8.1877, vain 31-vuotiaana. Saattaa olla, ettei Aurora itse muistanut mitään oikeasta äidistään tai sitten hän ei halunnutkaan muistaa, jos jotain voi päätellä siitä, että hänen tyttäristään ei ketään nimetty isoäitinsä mukaan. Merkille pantavaa on myös, että niin Maija kuin Fagerströmitkin Auroran kanssa muuttivat pois Hiiskulan vauraista oloista ja pehtoorin korkean sosiaalisen aseman torppariuteen vaihtaen juuri samoihin aikoihin kuin kartanonherra Artur Wilhelm Klinckowström jäi armeijasta eläkkeelle ja muutti ainakin puolittain asumaan kartanoonsa. Samoin merkille pantavaa on, että Maija on ensimmäisen kerran muuttanut pois Hiiskulasta heti, kun se lapsen imetyksen kannalta on ollut mahdollista. Ja tullut takaisin heti sen jälkeen, kun Otto Wilhelm Klinckowström oli kuollut.

Maijan äiti oli nimeltään Maria Nyholm, joka oli kaksoslapsena syntynyt 4.3.1794 Vanajan pitäjän Harvialan kartanossa. Hänen isänsä Johan Nyholm toimi kartanossa ensin voutina ja sitten pehtoorina. Äiti oli nimeltään Eva Gislen. Lapsia heillä oli useampia. Maria-äiti oli v. 1812 heti 18 vuotta täytettyään lähtenyt kotoaan Hämeenlinnaan piikomaan sotakomissaari Boermanin talouteen. Maijan synnyttyä aviottomana oli äiti joutunut jättämään piian paikkansa kihlakunnantuomarin kaupunkiasunnossa ja muuttamaan lapsineen Hauholle. Vuonna 1823 he palasivat takaisin Hämeenlinnaan ja 3.1.1830 Maria-äiti vihittiin maalarinkisälli Eric Otto Qvickin kanssa. Maijan velipuoli Carl Otto syntyi saman vuoden syyskuussa mutta kuoli jo parin vuoden kuluttua. Maijan sukunimi Qvick on siis perua isäpuolelta, jonka vanhemmat kuuluivat kaupungin alempaan porvaristoon. Samaan sosiaaliluokkaan kohosi myös Maijan perhe, joten hänen nuoruutensa lienee ollut kuitenkin turvattu. Mahdollisesti hän on saanut jotain oppiakin, ja ainakin tuntenut herrasväen käytöstavat ja kotkotukset sekä osannut puhua ruotsia sujuvasti ellei ollut peräti täysin ruotsinkielinen. Kuriositeettina mainittakoon, että Nurmijärven rosvojen jäsenenä kuuluisuutta saanut Tyrvännöstä kotoisin ollut Gustav Qvick oli sukua perheelle. Samasta sukunimestä huolimatta kuitenkin E. Qvickin äidin kautta.

"Hiiskulan herra"
Paroni Otto Wilhelm Klinkowström oli syntynyt 10.12.1778 Tukholmassa ja kuoli vesipöhöön 27.1.1850 Helsingissä. Hänet on haudattu Vihdin vanhalle hautausmaalle, jonne hänelle rakennettiin erityinen muurattu hauta. Klinckowström oli sekä isänsä että äitinsä puolelta Ruotsin ylhäisintä aatelia. Isä oli Ruotsin ylimarsalkka, valtakunnanherra, vapaaherra Ture Leonard Klinckowström ja äiti Hedvig E. von Fersen. Äidin veli kreivi ja valtakunnanmarsalkka Hans Axel von Fersen oli myös Ruotsin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Hänelle kävi huonosti v.1810, kun rahvas pieksi hänet kuoliaaksi epäiltynä kruununprinssi Karl Augustin salamurhan järjestäjäksi yhdessä sisarensa Sophia Piperin kanssa.

O.W.Klinckowström oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen kerran hänet vihittiin 7.6.1810 englantilaisen Lady Sarah Cuthbert-Brooken (s.1773 Intiassa, k. 4.1.1838 Turussa) kanssa. Liitto päättyi eroon 1820-luvulla. Hän avioitui v. 1840 toisen kerran itseään 37v nuoremman pietarilaisen porvaristytön Elisabeth Krausen (s .8.3.1815, k.1890 Italiassa) kanssa. Hänellä oli kaksi virallista lasta, v.1807 syntynyt poika Artur Wilhelm, josta tuli seuraava Hiiskulan isäntä sekä 30.9.1850 Pietarissa syntynyt Helena Hedvig, joka oli kirjailija (pseudonyymi Edvige Fersi) ja vapaaherratar eläen Pietarissa sekä Roomassa, jossa myös kuoli 8.9.1925. Lady Sarahin tytär Louise Cuthbert-Brooke (s. 7.6.1801 Lontoo ja k.13.2.1865 Helsinki) tämän aiemmasta liitosta eli myös heidän kanssaan. Hänestä tuli Halikon Joensuun eli Åminnen kartanon emäntä ja kreivitär Louisa Armfelt avioiduttuaan Pietarissa v.1819 kreivi Gustav Magnus Armfeltin kanssa. Tämä oli "Loistavan Armfeltin" eli kenraali Gustav Mauritzin vanhin poika.

Klinckowström ehti olla monena elämänsä aikana. Korkeita arvonimiä ja tehtäviä hänellä oli melkoinen kokoelma: mm. Ruotsin kuningatar Fredrikan todellinen kamariherra, kuningas Kustaa IV Adolfin yliadjutantti, Venäjän keisarin hovin todellinen kamariherra, Keisarin hovin Hovimestari, Keisarillisen palatsin hoitaja Helsingissä, pitkäaikainen senaattori ja Viipurin läänin maaherra ym. Hän myös kunnostautui Suomen sodan melskeissä Ahvenanmaalla. Ennen Suomeen ja Pietarin hoviin tuloaan Klinkowström oli palvellut Ruotsin armeijassa yleten everstiluutnantiksi, mutta hänet kuitenkin erotettiin v. 1810 edellisvuonna aiheuttamansa kansainvälisen naisskandaalin vuoksi. Kenraaliluutnantiksi hänet ylennettiin vasta keisarin käskyllä v. 1841. Suomen kansalaiseksi Klinckowström oli kirjattu v. 1816. Suvun aatelisarvo hyväksyttiin virallisesti Suomessa v. 1822. Erittäin korkea vain harvoille myönnetty Todellinen salaneuvos -arvonimi hänelle myönnettiin v. 1848.

Klinckowström jätti jälkensä myös Helsinkiin. Vilhonkatu Kaisaniemessä on nimetty hänen mukaansa, kun oli johtanut Kaisaniemen yleisen puiston rakennustoimia. Liisantorille hän rakennutti itselleen loisteliaan uusgoottilaisen palatsin upeine rantaan asti ulottuvine puutarhoineen. Liisantorin puistikko on perua tästä Klinckowströmin puutarhaharrastuksesta. Myöhemmin palatsissa toimi varakkaita upseerikokelaita kouluttava Junkkarikoulu. Hän toi myös joulukuusiperinteen Suomeen v. 1829. Tällöin hänen palatsinsa loisteliailla aattoillan kutsuilla nähtiin ensimmäiset suomalaiset koristellut joulukuuset. Juhlissa kerrotaan komeilleen kahdeksan kuusta, sillä jokaiselle perheenjäsenelle oli aluksi tapana koristella oma puunsa. Klinckowström oli myös huomattava taidekerääjä kooten erittäin arvokkaan kokoelman, joka on nykyään Valtion taidemuseon hallussa. Hänen kotinsa oli myös Helsingin kulttuurieliitin ja sosieteetin keskuspaikkoja. Helsingin palatsin ja Hiiskulan kartanon lisäksi hän omisti myös Anjalan kartanomaatilan Anjalassa v. 1843−1847 sekä osan valtavasta n.16 000 hehtaarin Vuojoen kartanosta Eurajoella v. 1816−1829.

Ulkoisen loiston, arvonimien ja jalosukuisuuden takana O.W. Klinckowströmillä oli kuitenkin pimeä puolensakin. Aikalaiskäsitykset hänestä eivät olleet mitenkään kehuvia, häntä pidettiin virkavaltaisena ja ylimysmielisenä venäläistäjänä sekä vaikuttaneen keisariin epäedullisesti Suomeen liittyvien asioiden hoidossa. Hän oli myös taustapiruna vuoden 1850 sensuuriasetuksessa, joka kielsi kaiken muun paitsi uskonnollisen ja taloudellisen kirjallisuuden painattamisen suomen kielellä. Hänestä on sanottu mm. "Hän oli sirokäytöksinen ja yleväpiirteinen kasvoiltaan, hän jos kukaan, kykeni edustamaan, ja tätä hän lieneekin pitänyt ainoana tehtävänään senaatissa". Ja edelleen; "Vaikka hänen kevyt persoonansa ei paljon senaatissa painanutkaan, sen vaikutus sen sijaan Pietarissa oli melkoinen". Häntä pidettiinkin täysin häikäilemättömänä juonittelijana ja hovien liehittelijänä.

Ingrid Qvarnström kuvaa Aurora Karamzinin elämäkerrassaan Klinkowströmia seuraavasti; "Hän oli sekä seikkailija että 'grand seigneur', sekä kelvoton lurjus että hovimies, ja siis loistava seuramies ja rakastettava liehakoitsija, kaunis, aistikas ja henkevä – mutta täysin tunteeton ja kaikkia siveyskäsityksiä vailla". Taiteen ja kevytmielisen naisten keräämisen sekä kaksimielisyyksiä viljelevän seurapiirikukkoilun ohessa Klinkowströmin harrastuksena kerrotaan olleen pornografisen kirjallisuuden ja pornokuvien keräily, joita hän mielellään esitteli lähimmille ystävilleen. Edellä mainituilla "avuillaan" ja erityisesti läheisen ystävänsä Suomen kenraalikuvernöörinä v. 1831−1855 olleen ruhtinas Menshikovin avulla hän ilmeisesti Suomessa ja Pietarissa aiheuttamistaan skandaaleista ja virkamiesten vastustuksesta selvisikin aina voittajana.

Monista naisseikkailujen aiheuttamista skandaaleista Klinckowström oli yleensä säilynyt ehjänä myös kotimaassaan Ruotsissakin. Erään suuren skandaalin jälkeen hän oli kuitenkin joutunut pakenemaan ulkomaille. Hän oli vietellyt erään ylhäisen perheen tyttären naimalupauksin, mutta ei sitten lupaustaan pitänytkään. Neito oli häväisty ja kestämättömästi nöyryytetty, jolloin tämä oli päätynyt traagiseen tekoon. Klinckowströmin johtaessa vahtiparaatia Norrbron sillan yli oli tyttö huutanut nöyryytystään ja heittäytynyt dramaattisesti petturinsa silmien edessä sillan kaiteiden yli vuolaaseen virtaukseen ja hukkunut. Tapauksesta syntynyt skandaali oli niin suuri, että Klinkowström pakeni Italiaan Napoliin asti, joka silloin tunnettiin melkoisena seikkailijoiden tyyssijana ja paheenpesänä.

Napolissa Klinckowström oli sitten hurmannut englantilaisen merivoimien everstin lordi Thomas Brooken vaimon Lady Sarah Cuthbert-Brooken. Suuri kansainvälinen skandaali oli valmis ja niin Klinckowström "ryösti" Sarahin ja tämän tyttären Louisen lähtien taas pakomatkalle. He piileskelivät ensin Italiassa, josta pakenivat Ruotsiin. Sieltä he olivat rakkausseikkailun jälkiseurausten vuoksi kuitenkin pakotettuja muuttamaan Suomeen ja Vuojoen kartanoon v. 1816. O.W.K. oli perinyt kartanon äitinsä suvulta aiemmin mainitun enon von Fersenin saatua surmansa. Sarahin kanssa he olivat siis avioituneet v. 1810 tämän ensimmäisen aviomiehen kuoltua. Klinckowströmin ja Lady Sarahin yhteiselo Vuojoen kartanossa oli rajujen ja väkivaltaistenkin riitojen värittämää, josta seurapiireillä ja paikkakuntalaisilla riitti juoruttavaa. Heidän erotessaankin olivat selvitysmiehet istuneet yhdessä huoneessa sekä herra ja rouva omissa huoneissaan, koska heitä ei ollut voinut laskea samaan huoneeseen karjumaan ja käymään toisiinsa käsiksi. Lady Sarah myi Vuojoen kartanon v. 1829 suurliikemies L.M. Björkenheimille. Upporikas Lady Sarah oli aiemmin lunastanut Klinckowströmin suvun muiden jäsenten omistusosuudet itselleen. Otto Wilhelmillä oli oma omistusosuutensa, mutta hän ei tullut kauppakirjoitustilaisuuteen vaan lähetti sinne edustajansa. Toisena todistajana oli protokollasihteeri Toll, joka oli Kourlan kartanon omistajasukua. Liekö tämä yhteys sitten vaikuttanut Hiiskulan kartanon perustamiseen. Lady Sarah muutti tyttärensä Louisen luokse Joensuun kartanoon Halikkoon. Myöhemmin hän osti kartanon vävyltään tyttärensä sääntöperintötilaksi. Sarahin elämä oli vauhdikasta ja juorujen ympäröimää loppuun asti. Hän kuoli siis v. 1838 ja hänet haudattiin Halikon kirkkomaalle vain hänen leposijaansa varten rakennettuun kivikappeliin.

Hiiskulan kartanon Klinckowströmit

Paroni/vapaaherra, kenraaliluutnantti, todellinen salaneuvos Otto Wilhelm Klinckowström osti v. 1836 Kourlan kartanon konkurssipesästä Vihtijärven Hiiskulan kylän Hurran ja Kaupin rälssitilat, joista hän muodosti Hiiskulan kartanon perustan. Hän liitti kartanoon pian myös Kuloin rälssitilan. Linnan perintötila liitettiin v. 1853, Syökerin rälssitila v.1857 ja Ali-Sepän perintötila v. 1865. Muut tilaliitokset on tehty seuraavan omistajasuvun aikana. Vihdin kirkkoherra A.J. Hipping mainitsee v.1845 ilmestyneessä "Vichtis socken" -kirjassaan, että Hiiskulan kartano on vasta hiljattain perustettu, mutta siitä näyttää tulevan komea. Hän lienee tarkoittanut rakenteilla ollutta uutta päärakennusta. Hiiskula ei tiettävästi koskaan Klinckowströmin varsinainen asuinkartano ollut, mutta hän vieraili luonnollisesti siellä usein. Kaupin päärakennus lienee aiemmin ollut omistajan asuintalona, silloin kun on siellä vieraillut. Tai sitten hän majaili mahdollisesti Ylimmäisentien varrella.

Hiiskulan seuraavaksi omistajaksi on maakirjoissa ja rippikirjoissa merkitty vuodesta 1850 lähtien Otto Wilhelmin poika kenraalimajuri vapaaherra/paroni Artur Wilhelm Klinkowström. Hän oli syntynyt 8.5.1807 Tukholmassa ja kuoli verensyöksyyn 29.11.1860 Karunassa (nyk. osa Sauvon kuntaa), jossa hän omisti Kärkniemen/Kärjen ja Päistärpään säteritilat v. 1841 lähtien. Hän avioitui 30.1.1831, puoliso oli viipurilainen porvarintytär Lovisa Emilia Haasse s. 30.10.1812 ja k. 12.07.1868 Hiiskulan kartanossa. Heillä oli kaksi poikaa Artur Emil Wilhelm s. 6.9.1835, k. 15.1.1883 ja Alexander Fredrik Wilhelm s. 21.4.1837, k.16.2.1863. Heillä oli myös 5.5.1845 Helsingissä syntynyt ja samana päivänä kuollut tytär. Lady Sarah on merkitty kirjoihin Artur Wilhelmin äidiksi, mutta erinäiset vuosilukuihin ja tapahtumiin liittyvät ristiriitaisuudet esittävät muuta. Lähdetiedot voivat tietenkin olla virheellisiä, eikä tässä yhteydessä muutenkaan ole tarpeen asiaa sen enempää ruotia. Artur Wilhelm muutti ilmeisesti isänsä, äitinsä ja sisarpuolensa jäljessä myöhemmin Ruotsista Suomeen. Armeijaan hän liittyi lippujunkkariksi v. 1823. Turkin sotaan hän osallistui 1828−1829. Vuonna 1835 hänet nimitettiin isänsä hyvän ystävän Suomen kenraalikuvernööri Menshikovin nuoremmaksi adjutantiksi. Hän palveli aktiiviupseerina eri palveluspaikoissa 18.12.1856 saakka, jolloin hän erosi armeijasta kenraalimajuriksi ylenneenä ja siirtyi ainakin puolivakinaisesti asumaan Hiiskulaan.

Artur Wilhelm Klinckowströmin kuoltua v. 1860 tuli seuraavaksi kartanonherraksi hänen nuorin poikansa paroni Alexander Fredrik Wilhelm Klinckowström, joka kuitenkin kuoli naimattomana jo v. 1863. Hänen vanhempi veljensä paroni Artur Emil Klinckowström peri kartanon ja muutti Karunan tiluksilta Vihtijärvelle. Hän oli sukunsa viimeinen Hiiskulan omistaja vuoteen 1868 asti, jolloin kartano ajautui konkurssiin ilmeisesti isännän suureellisen ja tuhlaavaisen elämäntyylin aiheuttamien velkojen vuoksi. Tosin syyksi hän ilmoitti suuret katovuodet. Paroni tunnettiin ankarana ja erittäin kiivasluontoisena isäntänä, joka suututtuaan ei kaihtanut rajuakaan väkivaltaa. Hänen aikanaan kartanon täysin kohtuuttomien kontrahtien velkaannuttamia torppareita pakeni - jotkut sananmukaisesti verissä päin - etenkin Haaviston kylän puolelle. Siellä paronia pidettiinkin ahneena verenimijänä ja itsensä "Pirun omaksi" myyneenä. Torppareita pakeni tosin jo hänen isänsäkin tekemien kontrahtien ikeen alta. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei Artur Emil täysin jalosukuisen ylimielisyytensä turmelema voinut olla, sillä hän oli ennen Hiiskulaan tuloaan avioitunut hyvin epäsäätyisesti tukholmalaisen vahtimestarin tyttären Maria Ottilia Hedbergin kanssa. He toimivat myös monien renkiensä ja piikojensa lasten kummeina. "Vähän kelpo mies" siis kuitenkin. Artur Emil toimi konkurssinsa jälkeen vielä jonkun vuoden Hiiskulan "förvalttarina", kunnes muutti 1870-luvun alussa sieltä pois. Muutettuaan Sukselan Ryytän taloon alettiin häntä kutsua "Ryytän paroniksi". Eräs suvun myöhempien sukupolvien edustaja toimi vielä Hiiskulan kartanon pehtoorina vuosisadan lopulla.

Edellä mainittujen lisäksi vielä yksi Klinkkuströmmi, kuten nimi vihtijärveläisittäin sanottiin, asusteli Hiiskulassa. Suomen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta löytyy kartanon suutari Ekholmin kertoma seuraava tarina: "Vihdin pitäjän Hiiskulan kartanos on yks pykninki. Siin on 4 huonetta ja siäl asui vanha rouva yksinäs. 40 vuatta takaperiin kartanon klapipoika näki kerran siäl keskel yötä ikkunast valon ja sit se  meni kattomaan ikkunan tajees ja näki kun miäs seisoi keskel permantoo tualil eikä sil ollu päätä. Klapipoika puhui siit toisel päiväl hovineuvos Prummeril, joka silloin omisti Hiiskulan kartanon ja se nauroi ja sanoi: "Se on parooni Klinkkuströmmi, kyl mää sen tääl olen monta kertaa nähny.". Se parooni Klinkkuströmmi oli aikaa kuallu, se omisti ennein Hiiskulan kartanon. Sit siäl Hiiskulas oli yks pehtoori ja se meni maata sinne pykninkiin yksinäs ja kun se makai suu seinään päin, niin kävi simmonen humaus. Pehtoori käänsi ittes ja näki kun pitkä miäs seisoi sänkyn viäres sarvet pääsä. Pehtoori otti vietten ja sanoi:" Jos et perkele men pois siit, ni mää tapan su", ja sit se katovui. Pehtoori luuli sen ens ihmiseks". Liekö kenraalimajurin haamu sinne leskivaimoansa jäänyt lohduttamaan vaiko Aleksander surevaa äitiänsä.

Mariekärrin ulkotila
Maijanoja on siis saanut nimensä Maijan tarinan seurauksena. Unohduksiin on kuitenkin jäänyt, että koko nykyinen Kärrin kulma ja AliKärrin tienoo tunnettiin asiakirjoissa 1850-luvun alusta aina vuosisadan vaihteeseen saakka Hiiskulan ulkotilana nimellä Mariekärr. Kansa alueesta tosin on käyttänyt enemmän nimeä Uuskylä. Alue on myös kirjattu Hiiskulaan kuuluneen Syökerin rälssitilan ulkotilaksi ainakin jo 1860-luvun alkupuolelta lähtien. Eräästä 1930-luvun tiluskartasta löytyy jopa vielä nykyisen Jukolan tilan nimen ohessa ylipyyhittynä nimi Mariekärr. Muuta Maija-nimistöä alueella oli myös Marienkorven suo ja Marienkorven pelto.

Mariekärr-nimitys ilmestyy asiakirjoihin ensimmäisen kerran v. 1851. Silloin Hiiskulan kartanossa oli järjestetty katselmus/punnitus/rajankäynti myös Mariekärr-nimityksen saaneesta takametsäalueesta, jossa oli tarkoitus aloittaa laajojen soiden kuivatus ja korpialueiden raivaus pelloiksi ja niityiksi. Pohjoisessa ja koillisessa alue rajaantui Lopen Keihäsjärven tilan laajoihin riitamaihin, joista suurin osa tunnetaan nykyisin Keihäsjärven Valtionpuistona ja Santamäen mökkialueena. Luoteessa ja lännessä rajanaapureina olivat Pyhäjärven (nyk. Karkkila) Haaviston kylän Kukkurankulman tilat Mäki ja sen perintötorppa Ahraniemi sekä Kärki ja sen perintötorpat Ahola (nyk. Suurkivi) ja Nygård (nyk. Vehmas). Etelässä alue rajautui Hiiskulan kylän Linnan talon Manngårdin (nyk. Lehtimäki ja Yrjölä) torppaan. Samalla nimellä oleva toinen torppa oli siinä kohdin myös kartanon maillakin, jotka Linnan ajauduttua pian kartanon omistukseen sulautuivat yhteen. Itäkaakkosuunnassa alue rajoittui Ojalan, Nygrannin / Nybackan ja Koivumäen rälssitorppiin, jotka kuuluivat kartanon alaisuuteen.

Mariekärrin alueen ainoa aiempi kirjattu asutus oli ollut 1790-luvulla perustettu Uuskylän rälssitorppa, joka sijaitsi 1840-luvun loppupuolelle asti nykyisten Kärrin ja Kumpulan talojen välimaastossa silloisen "Ylimmäisenraition" päässä. Aluetta onkin kautta aikain kutsuttu myös Uuskyläksi, kunnes Kärrinkulma-nimitys yleistyi. Sieltä Uuskylän torppatilukset oli siirretty nykyiselle paikalleen Ylimmäisentien ja Kärrintien risteykseen jotakuinkin katselmuksen aikoihin. Samoihin aikoihin kuin torppatilukset siirrettiin, niin myös nykyisten Ylimmäisentien ja Kärrintien tieurat siirtyivät jotakuinkin nykyisille helpompikulkuisille pohjilleen. Aikaisempi Uuskylän torpalle vienyt vaikeakulkuinen raitio lähti Ojalan mäen puolenvälin pakeilta luoteeseen nykyisten peltojen takana "jättiläisten hautakumpujen" ja rämeikköjen välissä kiemurtelevia harjanteita pitkin nykyisen TTS:n ajokoulutusalueen paikalla olleen teerien soidinpaikkana tunnetun alueen korkeimman mäen rinteille. Sieltä jatkuen Uuskylän ainakin jo vuodesta 1830 samassa kohdassa mäen päällä seisseen riihen (tunnetaan Jukolan riihenä) takaa koukaten torpan pihaan. Varmaa tietoa ei ole onko riihi yhä sama vanha alkuperäinen vai myöhemmin uusittu. Uusitun puolesta puhuu oven päällä olleessa jo kadonneessa laudassa osittain näkynyt vuosiluku 18??.  Muistitiedon mukaan kolmas numero vaikutti viitoselta tai seitsemältä, neljäs numero puolestaan kakkoselta tai kahdeksikolta.

Uuskylän torpan mailta kulki raitiot edelleen Keihäsjärven Rajaportin mäkituvan ohitse Läyliäisiin ja toisaalle peltojen viertä Haaviston suuntaan. Haavistoon suuntaavalta raitiolta haarautui kärripolku Maijanmäen alarinteen poikki etelään alas laaksoon nykyisille Ali-Kärrin pelloille. Tältä polulta haarautui ilmeisesti kulku-ura Maijanmäen laelle. Laaksossa oli ennen 1850-luvulla alkanutta kuivatusta vain Uuskylän torpan takapelto ja niittyläntit sekä samassa paikassa ainakin jo 1830-luvulta lähtien ollut ja yhä oleva lato. Muuten alue oli nykyisten Maijanojan, Kärjenlamminojan ja Kuonjoen yhtyessä Alikärrinjoeksi sen molemmin puolin levittäytyvää tulvaniittyä ja korpisuota aina Ylimmäisen järven suulla olleelle vetiselle Ylimmäisen suolle asti. AliKärrin joki oli silloin mahdollisesti nimeltään Sipinoja tai Oinasjoki. Ennen kuivatusta ja Marie-nimistön muodostumista suoalueet tunnettiin Kukkurasuona, joka yhdisti vielä 1840-luvulla pohjoisen laajan Keihässuon ja etelän Tomahuhdan / Niemensuon (nyk . Kyröin ja Mikkolan suot). "Maijanmäen" pohjoispuolisen suoalueen ja rajapaikka Kukkuramäen (nyk. Mustamäki) välissä sijaitsi Kylmänsaari niminen hieman kuivempi korpisuoalue. Nämä alueet kuivatettiin ja raivattiin sekä Hiiskulan että Haaviston isäntien toimesta Kärjenpelloksi / Isopelloksi ja Marienkorven pelloksi. Eli nykyisen Kärrinkulman pelloiksi, joista osa tosin kuuluu Haaviston kylän puolelle.

Mariekärrin alueen varhaisesta asuttamisesta ei Uuskylän torpan lisäksi tunnu löytyvän muuta varmaa tietoa, mutta siellä on luonnollisesti pitänyt olla väentupia runsaasti työvoimaa vaatineen kuivatuksen / raivauksen alkamisesta lähtien. Todennäköisesti väentuvat ovat sijainneet kuivalla rinteellä nykyisten Jukolan ja Viertolan talojen kohdilla, missä ne ainakin vuosisadan loppupuolella sijaitsivat. Alueella on ainakin vuodesta 1863 lähtien asunut alueen ensimmäisenä tunnettuna renkivoutina ja metsänvartijana toiminut Karl Mattsson ja vaimonsa Karoliina. He tulivat Karunan pitäjästä paroni A.E. Klinckowströmin ja hänen vaimonsa mukana Hiiskulaan v. 1863. Mattsson oli toiminut paronin renkivoutina jo suvun Karunan säteritilalla. Karoliina-vaimo oli puolestaan tullut paronin tuoreen vaimon mukana Ruotsista Suomeen ja Karunaan v. 1859. Mattsson ja voutiseuraajansa asuivat mahdollisesti entisessä Uuskylän torpparakennuksessa siitä päätellen, että jotakuinkin samalle paikalle v. 1891 kirjoihin ilmestyvä Kärrin torppa on tunnettu voudin torppana samoin kuin v. 1910 rakennettu nykyinen Kärrin päärakennuskin. Voineet kyllä asua vaikka Maijan mökissäkin, jota itse kyllä epäilen. Tarinan mukaan itsemurhan tehneen naisen mökki ja senaikainen taikausko yhdessä pistävät kyllä olettamaan vahvasti, että paikka on Maijan jälkeen tyystin asumattomaksi jäänyt. Rakennusten "haamuluonne" asiakirjoissa ja kartoissa myös asumattomuuteen viittaa.

Mainittakoon vielä, että vuoteen 1919 saakka koko Ylimmäisen kulma oli Hiiskulan takametsien rälssitorpparialuetta lukuun ottamatta Mariekärrin ulkotilan aluetta. Tälle alueelle kartano perusti torpparivapautuksen yhteydessä neljä uudistilaa Jukolan, Toukolan, Viertolan ja Ali-Kärrin. Ennen kartanoa Ylimmäisen kulma oli lähes kokonaan Hiiskulan kylän talojen Hurran, Kaupin ja Linnan takamaita kaskitorppineen. Maijan aikaisia torppia Ylimmäisen kulmalla olivat Järvenpää, Ojala, Uuskylä, Norrbäck, Nygrann/Nybacka, Rönni, Mangård 1 ja 2 sekä Koivumäki. Lisäksi oli joitakin muonatorppia ja mäkitupia.

Maijan "mökin" rauniot

Maijan mökin rauniot sijaitsevat Kärrintien ja Maijanojan puolivälillä Ylimmäisentien länsipuolella kohoavan jyrkkärinteisen korkean harjun kivikkoisella laella, jonka etelärinne laskee Ali-Kärrin pelloille. Mökistä puhuminen antaa väärän kuvan Maijan taloudesta ja rakennuksista, sillä ne ovat olleet tuonaikaisen normaalin itsenäisen tilan suuruusluokkaa. Asuintalo on ollut kooltaan n. 9m x 5,4 m, umpikivijalkainen; mahdollisesti kuisti tai "pakari" etelärinteen puolella anturakivillä; tulisija pohjoisseinustan nurkassa – ilmeisesti korsteenilla; talo on itä-länsi suuntainen, sisäänkäynti itäpäästä, sen oikealla puolella nurkassa vanhemman tulisijan peruskivet – mökki ollut ilmeisesti aluksi savupirtti, joka muutettu korsteenivetoiseksi asumukseksi.

Asuintalosta kaksikymmentä askelta koilliseen pienellä kumpareella n. 7 m x 5 m kokoisen rakennuksen anturakivet – luultavasti aitta, ja sen alapuolella rinteessä syvä kuoppa – luultavasti nauris- / perunakellari. Talon itäpäästä n. 15 askelta on 11.60 m x 5,70 m raunio, jonka pohjoispäässä umpikivijalka kolmella sivulla ja väliseinän anturakivet n. 5 m päädystä, josta anturakivet kivijalan jatkeena, pohjoispäässä myös selvä leveä sisäänkäyntisyvennys ja mahdollisesti tulisijan rauniot sen vasemmalla puolella, eteläpäädyssä suuri kuoppa − rakennus on mitä ilmeisimmin eläinsuoja. Rakennuksen eteläpäädystä vinosti hieman vasemmalle nurkkakivet n.5mx5m rakennukselle ja jatkeena syvä kuoppa – mahdollisesti talli. Asuinrakennuksesta n. 70 askelta laen kaakkoispäässä tulisijan rauniot ja n.3 m x 4 m rakennuksen nurkkakivet – epäilemättä erillinen savusauna. Aitan ja eläinsuojan välimaastossa pari kaivetulta näyttävää kuoppaa, joista toinen mahdollisesti kuivunut kalliolähdekaivo. Nämä kuopat samoin kuin perunakuoppa ovat kivillä reunustettuja. Näiden lisäksi itärinteen alla länsipäässä töyrään kupeessa on ihmisen kaivamalta näyttävä suuri n. 2 m syvä ja n. 5 m halkaisijaltaan oleva kuoppa, joka vaikuttaisi olevan vanha sudenpyyntikuoppa.

Eläinsuojan itäpuolella on myös luode-kaakko suuntainen n. 2 m x 3,5 m alue pienellä kumpareella, joka vaikuttaisi olleen jo romahtaneella matalalla kivimuurilla tai kivijalalla reunustettu. Metsätyökoneet ovat kiviä saattaneet myös liikutella. Alueen keskellä on hienoinen painauma n. 70 cm x 2 m, jonka sivuja ja päätyjä reunustavat maan pinnan tasalta hieman sisään vajonneet ladotuilta vaikuttavat isohkot kivet. Painauma itsessään on täynnä nyrkinkokoisia ja hieman isompia kiviä. Tämän raunion aiempi mahdollinen käyttötarkoitus on toistaiseksi jäänyt arvoitukseksi.

"Piilopirtti ja pakopaikka"?
Maijanmäen laki itsessään on myös omiaan herättämään erinäisiä ajatuksia. Laki on luonnostaan hyvin kivikkoinen, mutta joissakin kohdin sen reunoja seurailevat linjassa olevat pitkät kivijonot vaikuttavat asetelluilta – ikään kuin jonkinlaisen vallituksen peruskiviltä. Laen eteläpuolella on paikoin äkkijyrkkää, myös pohjoisrinne on hyvin jyrkkä. Kaiken kaikkiaan vaikeapääsyinen paikka. Maijan tarina yhdessä "haamutilan" ja rakennusten raunioiden sekä paikan syrjäisen sijainnin kanssa tuovat siitä mieleen lähinnä jonkinlaisen "herrojen salaisen piilopirtin" paikan. Jos puolestaan rakennusten rauniot unohdettaisiin, niin lähinnä paikasta tulisi mieleen jonkinlainen muinainen vaikeapääsyinen eli helposti puolustettava "pakopaikka ja turvalinnoitus". Luontokin on tietysti voinut laen kivet sijoillensa muokata, mutta ehkäpä siellä on jo kauan ennen Maijaa jotain hämäläisten erätoimintaan liittyvää ollutkin, kukapa tietää.

Edellinen ajatus saattaa aluksi tuntua täysin myrskytuulesta temmatulta, mutta mm. Karkkilan, Vihdin, Lopen ja Hämeen historiakirjoista löytyy kuitenkin useita perimätietoja ja viitteitä muinaisten hämäläisten kauppareitteihin ja puolustus- ja vartiojärjestelmiin, jotka saattavat boforeita hieman taltuttaa. Kerrotaan, että Birger Jaarlin n.1240-luvun Hämeen valloituksen sotajoukot olisivat kulkeneet Lohjan, Vihdin, Pyhäjärven (Karkkilan) ja Lopen alueiden halki Mustion / Karjaanjoen selkeää vesireittiä sekä vanhaa kulku-uraa Meritietä pitkin, jotka olivat muinaisten hämäläisten tärkeimpiä kauppareittejä. Ja "Mustien veljien" eli dominikaanimunkkien heidän vanavedessään kulkeneen pakanoita kristinuskoon käännyttäen, josta muistoksi olisi heidän "Siikaisten loitsun" saarnapaikasta jäänyt Siikalan kylä Karkkilassa. Jaarlin oletetaan rantautuneen hämäläisten muinaiseen kauppasatamaan Portus Tauestorumiin, jonka sijainnista on erilaisia oletuksia. Vahvin oletus on Pikkalanlahti Siuntion joen suulla ja toisena Mustion joen suu Pohjanpitäjänlahdella. Molempia vesireittejä pitkin oli mahdollisuus päästä Hiidenveden ja Pyhäjärven vesistöjen kautta Lopelle ja edelleen sydän-Hämeeseen. Ja myös Vihtijärven vesistöihin. Pyhäjärveltä on kirjoitettu muistiin, että "Mustaa jokea" (vrt. Mustion joki eli Svartå) pitkin tullut vihollinen olisi polttanut Ahmoon Puihanlinnan varustukset. Lopen Ourajoen kylän tienoilta kerrotaan puolestaan, että Birger Jaarlin sotajoukot kuormastoineen olisivat rantautuneet Porkkalanniemen vaiheille ja tiedustelijat olisivat tulleet edellä turvallisia kulkureittejä katsastamaan. Tiedustelijat olivatkin Ourajoella nykyisen Kaakkomäen liepeiltä sopivan reitin löytäneet, ja vielä kirkasvetisen lähteenkin sen varrelta, niinpä sen takia oli Meritieltä sivuun poikettu. Lähteen vierestä löytyi myös sopiva leiripaikka matalalta kumpareelta. Siinä harjoitettin myös hartautta ja siksi vanhoissa kartoissa olisi paikkaa kutsuttu "Mantjen kappeliksi". Ourajoen kylätien sanotaan olevan perua tästä Jaarlin sivureitistä.

Seuduilta löytyy myös hämäläisten Hakoisten muinaislinnan puolustus- ja varoitusjärjestelmään kuuluviksi oletettuja paikkoja mm. Ahmoon Puihanlinna ja Vaskijärven Vartiomäki sekä Lopelta useita. Haaviston Palomäen ja Vihtijärven Linnan on oletettu vain nimen perusteella olevan myös osa tätä järjestelmää. Linnan kohdalla todennäköisimmältä tuntuu, että läheinen Rokokallio - Uudenmaan korkeimpia kohtia yli koko Vihdin pitäjän avautuvine näköaloineen - olisi kuitenkin tuo merkkituli- ja vartiovuori siinä tapauksessa ollut. Maijanmäen sijainti edellisiin vartiopaikkoihin nähden noudattaa myös näiden paikkojen etäisyyttä ja sijaintia toisiinsa nähden. Myös Vihtijärven, Lopen ja Karkkilan rajaseudun keskiaikainen erähämäläisperäinen nimistö, kuten Jaloistenmaa, Keihäsjoenmaa, Ahdanniemenmaa ja Kärjenmaa sekä rajanimi Halkivaha antavat oman osviittansa. Edellisistä hämäläisten kaukoeräalueista on muistoksi muotoutunut mm. nimet Jalaistuksen korpi, Jalaistuksen tila, Keihäsjoki, Keihäsjärvi ja Keihässuo sekä Halkivahan tila ja rajakivi Lopen Läyliäisissä sekä Ahdanniemen torppa eli nykyinen Ahraniemen tila, Kärjenlammi, Kärjen korpi ja Kärjen tila Karkkilan Haavistossa. Nämä eräalueet kattoivat osin myös nykyisen Vihtijärven alueita, joka oli keskiajalla myös osa Hämeen linnalääniä ja sitä ennen hämäläisten nautinta-alueita, kuten melkoinen osa nykyistä Vihtiä silloin oli. Vanha Meritiehän haarautui Lopella, josta toinen päähaara kulki Vihtijärven kautta ja toinen Vaskijärven ja Haaviston kautta kohti länsirannikkoa yhtyen Hiidenveden tienoilla. Edellä mainitut eräalueet sijaitsevat näiden kahden kulkuhaaran välissä ja Maijanmäki lähes tarkalleen niiden puolivälissä Ylimmäisen kulmalla. Nykyinen Ylimmäisentie nämä kaksi vanhaa kulku-uraa poikkitienä tänään yhdistääkin.

Itse Vihti-sanan alkuperästähän on esitetty monia arveluja, kaikki hämäläisten erätoimintaan liittyviä kuitenkin. Uusimpaan paikannimistö-teokseen selitykseksi on otettu viimeisin tulkinta "vihi"-sanaan liittyen. Vanhempi tulkinta on liittynyt "vigt"-sanaan, jota myöten noitaolentoihin. Vihdin pitäjä olisi vanhan kaukoeräalueen pakananimityksenä siten ollut "Noidanmaa". Eräiden lähteiden mukaan olisi kuitenkin Vihtijärvi järven nimenä vanhinta hämäläisperua ja muiden Vihti-alkuisten nimien kantasana. Vihtijärven seutuhan olisi siinä tapauksessa ollut tuo "Noidanmaa" ja järven nimenä "Noitajärvi". Tuohon suuntaan viittaisi kyllä muutkin seudun taruolentoihin ja "pahaan" liitetyt vesistönimet mm. Pyhäjärven vanha nimi Pahajärvi, jossa hiisi mellasteli sekä Vihtijärven Lempolammit ja Vihdin Hiidenvesi. Muina samaan suuntaan viittaavina nimityksinä vaikkapa Moksin Koniavuoren "Hiidenkiuas", Vihtijärven / Moksin Rokokallion "Pirunluolat", Vihtijärven Ylimmäisen järven kivirinteisen muinaisrannan ja läheisen Rönnin Kirkkokorven "Pirunpellot", Karkkilan Vattolan Lemmoinvuori ja Pirunkallio jne. Oli miten oli, mielenkiintoa herättävä asia kaiken kaikkiaan, jossa saattaisi oikeilla historian- ja nimistötutkijoillakin vielä olla työsarkaa jäljellä.

Maijan muistoksi

Kuten sanottua, totuus Maijan tarinasta taustoineen ei ehkä koskaan täysin selviä. Edellä esitetyt raunioiden mahdolliset käyttötarkoitukset eivät myöskään ole selviä, sillä ne ovat vain omia päätelmiäni. Nehän eivät tietysti täysin selviäkään ennen kuin joku alan asiantuntija on ne paikanpäällä kartoittanut ja lausuntonsa antanut. Rakennusten raunioiden perusteella voisikin asiantuntija perustellusti määritellä niiden mahdollisen käyttötarkoituksen ja ehkäpä rakennusajankohdankin. Asian tiimoilta olenkin ollut yhteydessä alan viranomaisiin. Valitettavasti yksittäisille kiinnostavillekaan löydöille ei kuulemma resursseja riitä, elleivät ne liity esim. tuleviin kaava-asioihin. Tuntuukin hieman turhauttavalta, että Maijan erikoinen monisäikeinen tarina ei virallisia historiantallentajia, eritoten paikallishistorian, tunnu kiinnostavan edes puolenpäivän ja vajaa kymmenen bensalitran vertaa, joka alustavaan paikalla käyntiin kuluisi. Vaikka siihen liittyy mm. pitäjän suurimman kartanon "haamumaatila" ja aikanaan koko Suomen vaikutusvaltaisimpiin kuulunut henkilö.

Mäellä, jossa Maijan rakennusten rauniot sijaitsevat ei ole mitään tunnettua nimeä. Uutena oleellisesti Vihtijärven paikallishistoriaan kuuluvana paikkana tulisi mäelle antaa jokin virallinen nimi. Kuvaavia nimivaihtoehtoja olisivat arkinen "Maijanmäki" tai proosalliset kaksimerkitykselliset "Maijan vaara", "Maijaimmenvaara" tai miksei jopa "Impivaara". Onhan alueella jo Jukola, Toukola ja Viertola nimiset tilat, jotka Hiiskulan silloinen isäntä on 1910-luvulla nimennyt ilmeisesti moninaisen perimätiedon innoittamana, jotka kertovat Aleksis Kiven Vihtijärven ja Läyliäisten seuduilla aikoinaan sukuloimassa ja metsästysreissuilla usein liikkuneen. Kirkonkirjoista löytyvät yhteydet nämä toistakymmentä perimätietoa vielä vahvistavatkin. Tässä vaiheessa Maijan tarinasta kertominen onkin kaikkein luontevinta lopettaa Jukolan Eeron Impivaaran pirtissä  jouluyönä esittämään rallatukseen;"Muistatkos Maija, kun mansikka syötiin ja iloleikki lyötiin? Fralla ralla laa!" sekä erityisesti Jukolan Juhanin sanoihin Aapon kertoman "Kalvean immen" eli Impivaara-nimen syntytarinan jälkeen;" Ja sanon kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tuota tyttöä vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua helvetistä ja seilata rauhan satamaan…Tosin on tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se toistaiseksi…". Pari merkillistä tarinaa on vielä "Maijaimmenvaarastakin", mutta jääköön nekin vielä toistaiseksi. Heitetään sen sijaan ilmaan miete – Voiko tarina kertoa totuuden toisesta tarinasta. Ja johtolangaksi edelliseen - lukekaa Aleksis Kiven kuvaukset Seitsemän veljeksen Impivaaran rakennuksista ja tarinoista.

Hemu Harju

Järvenpään renki-isäntä

P.S. Jos tuli halu poiketa Maijanmäelle pyydän noudattamaan erityistä varovaisuutta siellä liikkuessanne, etteivät rauniot vahingoittuisi, sillä osa niistä on aluetta tuntemattomalle aluksi vaikeasti havaittavissa. Ehkäpä hamassa tulevaisuudessa ne vielä saataisiin virallisten tahojen toimesta tutkituiksi. Alue sijaitsee myös yksityisellä maalla, joten "jokamiehen" määräyksiä tulisi luonnollisesti noudattaa.

Klikkaamalla lisätietoja