Iisakki Pellinen valmistaa siikaa itselleen ja kissalleen

 

Iisakin ensimmäinen kissa oli Pietro Paolo Mennea, lempinimeltään Numero Uno. Nimi oli ollut itsestäänselvyys Pelliselle jo siitä lähtien, kun hän aikoinaan oli ihaillen katsellut mustavalkoisesta telkkarista yleisurheilukisoja. Jos ihminen pitää hallussaa 17 vuotta 200 metrin maailmanennätystä, niin on kai kaikin tavoin kohtuullista tituleerata kyseistä urheilijaa numero ykköseksi. Miksei siis myös ensimmäistä kissaansa, oli Pellinen tuuminut.

Huippu-urheilijoista ja kielletyistä aineista on ajan saatossa puhuttu paljonkin. Pellinen aprikoi ääneen, että kuka niitä kasvuhormooneita ei olisi käyttänyt, kun mitään ei tuolloin oltu kielletty. Kunnia voittajille siis! Ja niin varmaan ajateltiin Italiassakin. Arvio sai vahvistuksen vuonna 2014, jolloin Milanon ja Rooman välillä liikennöivä luotijuna nimettiin juosijan mukaan. Iisakki myhäili itsekseen tuolle. Pietro Mennea on sattuva nimi luotijunalle. Räjähtävä lähtö, pikakiihdytys maksiminopeuteen ja ykkösenä päämäärässä rinta rottingilla. Juuri samalla tavalla toimi Pellisenkin Luotijuna. Tosin Iisakista tuntui usein siltä, että täysin vailla päämäärää.

Toruessaan Pietro Paolo Menneaa Pellinen heristi etusormeaan päänsä vieressä juoksijaa matkien. Madaltaen ääntänsä Iisakki lausui voimallisesti: ”Ykkönen” , paino sekä ensimmäisellä, että viimeisellä tavulla. Tällöin Numero Unon täytyi tietää tehneensä jotain yhteisestä sopimuksesta poikkeavaa. Äkkiä se livahtikin pois silmistä ja pois Iisakin mielestä töillensä. Kokemus oli näet opettanut, ettei ruokaa nyt olisi sille tarjolla muutamaan hetkeen Iisakin toimesta.

Iisakki Pellinen oli jokseenkin kateellinen kissalleen. Pellisen mielestä juuri ihmisen kuuluisi olla se nautiskelija, jolla on elämä tarjottimella niin kuin kissalla. Tulee ja menee olematta tilivelvollinen kenellekään tekemisistään tai tekemättä jättämisistään. Väijyy saalista, kun nälkä kurnii. Ja jos ei huvita, niin lähestyy kaveriaan. Vaatii hyväksyntää, silitystä ja ruokaa. Kehrää tyytyväisenä niitä saatuaan. Ja kun ei enää jaksa kuunnella ja katsella toisten toisinaan järjenvastaista asioiden hoitoa, niin vetäytyy omaan rauhaansa. Tekemään niitä omia askareita, mitkä kulloinkin tuntuvat ajankohtaisilta. Kuitenkaan unohtamatta sitä, että erioikeuksista seuraa vastuita ja velvoitteita.

Tämä vastuu- ja velvoiteasia painoi Pellistä erityisen paljon. Pellinen oli huomannut monien viime aikoina unohtaneen, että tuottojen kasvun jatkuva tavoittelu harhauttaa helposti uskomaan, että joku muu sitten hoitaa aiheuttamani sotkun jäljessäni. ” Erityisesti hämmästelen kaivostoimintaa ja sen lupakäytäntöjä. Eikö ole kuitenkin niin, että mitä enemmän resursseja ja vaikutusvaltaa on, niin sitä enemmän myös vastuullisuutta toiminnassa edellytetään”? Asia harmitti Iisakkia jopa siinä määrin, että hän oli alkanut vähä vähältä erakoitua lajikumppaneistaan. Kissa ei moiseen lausuntoon kantaa ottanut. Se tiesi olevansa luonnostaan lojaali ja pitävänsä omat paikkansa aina siistinä.

Vuosia Luotijunan toimintaa tarkkailtuaan Pellinen oli päättänyt, että hän ottaisi pitkänajan tavoitteekseen pyrkiä elämään niin kuin hyvään taloon kotiutuneet kissat elävät. Siis mennä ja tulla, kerätä ruokaa tai vaatia huolenpitoa. Heittää pitkäkseen, kun siltä tuntuu.

Pietro Mennea köllötteli keinutuolissa näennäisen laiskanoloisesti, mutta Iisakki kyllä arveli sen tietävän varsin hyvin, mitä tuleman piti.

 

(27.8.2015 Tero Pullinen, kuva: Aku Ahlholm)

Klikkaamalla lisätietoja