Iisakki Pellinen on viime aikoina tavoistaan poiketen seurannut tapahtumia niin radiosta, lehdistä ja televisiosta, kuin myös internetistäkin. On jopa ottanut osaa keskusteluihin työpaikalla ihmisiä puhuttaviin aiheisiin.

Kreikan laina, tai pikemminkin uuden lainan saanti, askarruttaa juuri nyt kaikkia. Käydään kiivasta keskustelua siitä, mitä Kreikan on tehtävä saadakseen 50-100 miljardia euroa lainaa muutamaksi vuodeksi maksaakseen edellisiä velkojaan. Tai tarkemmin vanhojen velkojen korkoja. Asetelmat neuvotteluille ovat kuulemma hyvät. Liekö nuo hyvinkään kovin paljoa ymmärtävät itsekään mitään tilanteen epäsointuisuudesta. Iisakille on ajan saatossa muodostunut käsitys, että maailmantaloudessa ei ole koskaan ollut tarkoituskaan maksaa lainattua takaisin. Ja että globaali talous toimii niin, että pitää aina kasvaa, kuluttaa ja ottaa lisää lainaa. Sitä ei Pellinen voi hyväksyä.

Myös pieni ja sinnikäs Suomi taistelee velkaantumistaan vastaan. Vuoden loppuun mennessä meillä on 100 miljardia euroa velkaa. Siis satatuhatta miljoonaa. Tätä syömävelkaa otetaan koko ajan lisää. Iisakki voi pahoin. Pellinen on tyytyväinen omaksumaansa uuteen sanaan syömävelka. Muuten tilanne vaikuttaa hänestä vähintäänkin kummalliselta ja huolestuttavalta.

Iisakki Pellinen istuu kuistin penkillä mietteissään. Hän muistaa Vaarinsa hokeman: velaton talonpoika on onnellinen vapaaherra. Ajat ja suhdanteet muuttuvat. Vaarin  aikaan rahan osaa meillä toimittivat Romanovien ruplat, riikintaalerit ja Suomen suurruhtinaskunnan hopeamarkat.

Iisakki määrittelee itselleen illan tehtäväksi  katsella, haistella ja kuunnella, kun Osuuspankin lainan loppusumma taapertaa määrätietoisesti kohti nollaa. Samalla hän päättää, että uutta ei ottaisi. Lopettaisi vähäisenkin lehtien lukemisen. ”Niin minä teen. Laitan ensi vuonna isomman perunamaan ja kalastelen enemmän”. Kissa mouraisee hyväksyvästi keinutuolista.

 (10.7.2015 Tero Pullinen)

Klikkaamalla lisätietoja