Miten kävi Nummituvan piirustuksille? Tarinoita vuosikymmenten takaa

Toukokuussa 2015 kyläsivuillamme esiteltiin ihastuttava Anna-Liisa Vottonen, jonka kertomia tarinoita hänen lapsuutensa Vihtijärveltä sivuttiin jo kuukauden kyläläinen -tekstissä. Edellisestä blogijulkaisusta saimme lukea kertomuksen kouluhammashoidosta. Kuten luvattua, nyt julkaistaan lisää Anna-Liisan muistoja, jotka tallennettiin haastattelua tehdessä.

”Isä oli koulun johtajaopettaja ja myös osuuskassan hoitaja. Hänellä oli oma työhuone, jonne ei saanut mennä. Kun pidettiin jumalanpalveluksia, kanttori ja rovasti tulivat käymään meillä. Kaikkien lasten annettiin mennä tervehtimään heitä. Kaikki pojat kumarsivat ja tytöt niiasivat. Kanttori sanoin, että ”aina vaan näitä pieniä riittää”. Lapset opetettiin siihen aikaan käyttäytymään. Aina oltiin hiljaa pöydässä ja sanottiin Jumalalle kiitos ruoasta. Sisällä ei saanut viheltää. Aina niiattiin, jos tuli vieraita kylään tai raitilla vastaan.”

”Kylän poliisi oli minun kummisetäni. Menin kerran potkurilla kolmen kilometrin matkan käymään siellä. Olin silloin seitsemänvuotias. Sain heiltä lahjaksi pienen palan suklaata. Kun tulin kotiin oli siellä kymmenen kättä pyytämässä pientä palasta. Sisaruksillehan se meni ja itselleni itselle jäi vain suklaapalan kulma. Sen koommin en lapsuudessasi suklaata saanut. Tuli sota-aika ja silloin sai vain sakariinissa kastettuja porkkanapaloja.”

 Anna-Liisa perheensä kanssa. Anna-Liisa on isänsä, Joonas Ranta-ahon, sylissä.

”Opettaja Kontu opetti meille, että kuussa asuu parikymmensenttisiä miehiä. Olin silloin toisella luokalla alakoulussa. Kun ilta tuli, menin yksin ulos katsomaan kuuta. Vaikka kuinka katselin kuuta, en nähnyt niitä pieniä miehiä. Uskoin tietysti tähän tarinaan, kun sen opettaja kerran oli kertonut. Kaikki, mitä opettaja sanoi, uskottiin.”

”Hautausmaata ei silloin vielä ollut. Nykyisen kellotapulin kohdalla oli vanha Hiiskulan rakennus, eli Rauhalan kartano. Se oli hieno rakennus, jossa asui hienompaa väkeä. Me olimme köyhiä ja elimme omavaraistaloudessa. Se rakennus oli meille kuin toisesta maailmasta. Me paitaressut pääsimme kerran paljain jaloin käymään siinä talossa. He kutsuivat minut ja Vappu-siskoni ystävällisesti käymään sisällä. Katselimme silmät pyöreinä, mutta olimme kohteliaita. En muista, että oltaisiin mitään juteltu heidän kanssaan, mutta hirveän kilttejä he olivat. Se oli kuin linnaan olisi päässyt. Siinä pihalla oli isot omenapuut ja mehiläistarha. Siellä oli mies kummassa kaavussa mehiläisten luona. Ajatella, että parinsadan metrin päässä meidän kotoamme oli tällainen aivan toinen maailma, johon emme tavallisesti olisi saaneet mennä! Se oli kuin ulkomailla olisi ollut.”

Aili Grönfors oli alakoulun opettajana. Hän toi kerran Helsingistä taatelirasian. Se oli mahdottoman hienoa, koska ei meistä kukaan tiennyt karamelleista. Opettaja Grönforsin luona alakoulussa asui hänen taiteilijaystävänsä. Eräänä kertana pääsin siskon kanssa katsomaan hänen maalauksiaan, joita säilytettiin alakoululla. Äiti oli varoittanut, että ette sitten sormellakaan koske tauluihin, ettei tule mitään vahinkoa. Se oli meille pikkulikoille hieno kokemus: tällainen taiteilija asui meidän naapurissamme! Olimme siskon kanssa kuin taidearvostelijoita kun kävelimme siellä.”

”Muistan kun näin ensimmäisen kerran tummaihoisen miehen. Hän, Rudolf, oli töissä Hiiskulassa. Hän tuli kerran käymään meillä. Muistan, että isä ja äiti olisivat kutsuneet hänet. En ollut edes kirjoista lukenut tummaihoisista miehistä. Hän istui salin nurkassa keinutuolissa ja minä seisoin vieressä. Olin silloin pikkulikka, vissiin kahdeksanvuotias. Varpaat meinasivat jäädä sinne keinutuolin alle kun seisoin katselemassa sitä tummaa tukkaa. Mieli teki paijata sitä, että minkä tuntuinen se on tuommoinen tukka. Ei hän tuijotteluani ihmetellyt. Teki niin mieli koskea sitä tukkaa. En kysynyt tai puhunut äidille tästä mitään.”

Anna-Liisa on luokkakuvassa alimman rivin keskimmäisenä.

”Kävin oppikoulua vuoden ajan. Koulu oli Vihdin kirkonkylällä. Olin siellä vuokralla erään neiti-ihmisen luona, joka piti talossaan useita vuokralaisia. Minulla oli ihan mahdoton koti-ikävä, niin kuin tuollaisella kolmetoistavuotialla voi olla. Lähdettiin sitten Jorma-veljen kanssa lauantaina koulun jälkeen hiihtämään kotiin. Pakkasta oli 28 astetta. Sain luokkakaverin isän sukset, jotka olivat vissiin kolme metriä pitkät. Sauvat oli niin pitkät, että sain pidettyä kiinni sauvojen keskikohdasta. Ennätettiin Jorman kanssa ensimmäinen mäki alas kun piti jo pysähtyä. Hiihtäminen ei tahtonut niillä suksilla onnistua ja olin kylmissäni.  Matka kesti, ja pysähdyimme puolessa välissä Koiviston taloon lämmittelemään. Kun päästiin Kiialan tykö, josta oli vielä neljä kilometriä matkaa kotiin, vastassa näkyi pieni Vappu-sisko. Äiti oli saanut sanan, että me Jorman kanssa olemme tulossa, ja lähetti Vapun potkukelkalla meitä vastaan. Kun tulimme kotiin, olin niin kylmissäni, että olisi voinut vaikka kuolla. Kädet olivat aivan jäässä. Panin kädet kylmään veteen, koska silloin ajateltiin, että se auttaa. Olimme kotona kahdeksan aikaan illalla, eli matkantekoon meni yli kuusi tuntia. Se oli lauantai, ja sunnuntaina piti mennä takaisin kouluun kirkonkylälle. En muista enää, millä taitoimme paluumatkan.”

”Olin silloin 14- tai 15-vuotias. Isä sanoin, että minun pitää viedä Nummituvan piirustukset kunnanvirastoon. Papereiden piti olla kunnanvirastossa ennen kello kahtatoista, muuten ne eivät ennätä. Silloin kaikilla lapsilla ei ollut polkupyörää, vaan perheissä oli ehkä yksi miesten pyörä. Meilläkin oli siis vain isän polkupyörä. Menin kahdenkymmenen kilometrin matkan, ylä- ja alamäet sillä isolla pyörällä. Satula oli niin korkealla, että en voinut koko matkan aikana istahtaa. Ei siihen aikaan ollut rannekelloja, ja pelkäsin koko matkan, että myöhästyn. Poljin kovaa ja sain paperit perille viittä vaille kaksitoista. Se oli ihan kauheaa. En olisi uskaltanut mennä kotiin, jos paperit olisivat myöhästyneet. Minun viemieni papereiden mukaan Nummitupaa ei kuitenkaan totetutettu.”

”Äiti oli lähettänyt minut kolmen kilometrin päähän Järvelän taloon hakemaan kananmunia. Talon emäntä oli siellä vastassa. Olin juuri täyttänyt kaksitoista. Emäntä kysyi, olenko tietoinen, että on syttynyt sota. En ollut, äiti ja isä eivät olleet sanoneet mitään. Ei lapsille sitä kerrottu. Se oli varmaan kova paikka heillekin. Tulin kotiin munien kanssa ja sanoin äidille, mitä Järvelän emäntä oli kertonut. Äiti sanoin, että se on totta. Talvisota oli syttynyt.”

”Lapset oli sota-aikana kuin aikuisia, koska meillä oli aikuisten surut. Ei oltu enää lapsia, vaan surtiin aikuisten kanssa. Minulla oli kuin aikuisen aivot. Oli paljon surua, koska täältä Vihtijärveltäkin kaatui paljon miehiä. Kun sota-aika oli ja meidän pojat oli sodassa, äiti sanoi, että mene nyt katsomaan onko tullut mitään kirjettä. Kun veli kirjoitti, että on tulossa lomalle sodasta, alkoi vallita iloinen ilmapiiri. Pari ensimmäistä päivää meni iloisissa tunnelmissa, mutta sitten se muuttui. Huomasin, että kaikki eivät enää olleetkaan iloisia. En kysynyt keltään, miksi. Sitten minulle valkeni, että suurin osa lomasta on jo mennyt ja kaikki tietävät, että kohta on palattava rintamalle. Sillä viimeisellä hetkellä me kaikki olimme keittiössä. Kaikki yksitellen lähtivät huoneesta pois. Loppujen lopuksi ovella ei ollut kuin äiti ja rintamalle lähtevä poika. Minä katsoin oven raosta, miten he molemmat itkivät. En ruvennut itkemään, etten kärähtäisi vakoilusta. Se oli koskettavaa, miten ovella olivat vain äiti ja poika sanomassa hyvästejä.”

”Muistan kun karjalaiset tulivat tuohon koulunmäelle. Heitä oli monta sataa. Se näky oli todella koskettava. He virittävät siinä mäellä Jo Karjalan kunnailla lehtii puu -laulun. Kyllä me kaikki itkettiin. Se oli niin liikuttava näky: koko koulunmäki täynnä karjalaisia pitkän matkan takaa, äitejä pikkulasten kanssa. En koskaan unohda sitä tunnetta, minkä se näky sai aikaan. Se oli kuin filmistä.”

"Oli sota-aika ja olin noin 14-vuotias. Meillä oli kerhomaat Niemenjärven rannassa. Minulla oli oli oma 5*6 metrin kokoinen maapläntti siellä. Painoin lapion sinne maahan ja katsoin, että ihan kuin raha näkyisi. Kotona pesin mullat pois kolikosta. Se oli vuonna 1802 painettu ruotsalainen puolen shillingin kolikko. Se on minulla edelleen tallessa." Kolikko löytyi Niemenjärven itäpuolelta, noin 20 metriä rannasta.

 

(25.5.2015 LR-J, kuvat Anna-Liisan albumista, kolikkokuva Timo Vottonen)

 

Klikkaamalla lisätietoja