Tämä ei ole saarna, enkä yritä ketään mihinkään käännyttää. Ennemminkin tämä on kokemusperäistä havainnointia.

Lähden töihin aikaisin välttääkseni aamuruuhkat, koska en pidä siellä matelemisesta. Niissä ruuhkissa kun pääsääntöisesti ajetaan peräkkäin ja hitaasti. Sitten jos ei ole ruuhkia, niin pääsääntöisesti ajetaan ohi. Parhaimpana aamuna minut on ohitettu yli 20 kertaa ennen Perttulaa. Mainittakoon, että ajan rajoitusten ja ylinopeuden harmaalla alueella.

Minua ei ihmetytä se, että ylinopeus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Eikä se, että ihmisellä on oikeus olla kiireinen tai että hän ei vain halua ajaa toisten perässä. Mutta se minua kummastuttaa, että miten tieosuudella Syökeriltä Perttulaan ylipäätään löytyy niin monta ohituspaikkaa, saati turvallista sellaista. Tieliikenteessä kun viimeinen vastuu on kuitenkin aina kuljettajalla. Vastuu itsestään ja muista liikkujista.

Mitä kovempi vauhti, sitä vähemmän ehtii nähdä ja reagoida. Kun ohittaa keltaisen viivan yli kaarteessa tai taajamassa risteysalueella, niin luulisi tekevänsä sen tietoisesti. Tai vaikka ihan suoralla tielläkin turvallisen oloisesti. Joskus on vaikea olla painamatta itsekin kaasu pohjaan. Mutta sitten en sitä kumminkaan tee. Olenko siis teiden tukko, vai onko minulla mahdollisesti kokemusta aiheesta?
Ja jos nyt osui kohdalle, niin muista nyt että tämä ei siis ole saarna.

Kohtaan kaahailijoita päivittäin myös muualla kuin maanteillä. Tässä muutama esimerkki niistäkin, kun olen tähän pohdiskelun mielentilaan päässyt:
Tavaroiden ja vaatteiden jatkuva ostaminen, kaiken tiedon reaaliaikainen kerääminen, koko ajan tavoitettavissa oleminen ja kysymättä toisten asioista tietoisena oleminen. Lisääkin on mielessä, mutta jääköön tähän tämä kiihdyttely.

Tapasin taannoin vanhan tutun. Kysymykseeni, kuinka sulla menee, hän vastasi. ”Hyvin menee, kun on vähään tyytyväinen”. Oliko hän sarkastinen vai aito? Hymyili kuitenkin vielä erotessammekin.

Tero Pullinen

Klikkaamalla lisätietoja